Prologi

Joroinen, heinäkuu 2014: Finntriathlon. Puolimatka = 1900 m uintia, 90 km pyöräilyä ja 21,1 km juoksua.

Toissailtana koin mahtavia fiiliksiä Joroisten sprinttitriathlonilla (matkat 400 m/20 km/5 km): mieletöntä kiitoa fillarilla (kiitos peesikavereille!) ja jo melkein unohtuneen runner's high -tunteen. Kaiken kruunasi vielä tieto minuuttia tavoitetta nopeammasta uintiajasta. Tämän myötä kiteytyi varmuudeksi jo kuukausia henkiin herättelemäni ajatus osallistua saman kisan puolimatkalle ensi kesänä, jos vain kroppa sen kestää.

Olen 36-vuotias kuntoilija. Viime vuosi meni ensin reisiluun kaulan rasitusosteopatiaa ja sen jälkeen hyppääjän polvea parannellessa, ja vielä viime maaliskuinen jalkateräoperaatio haittasi huomattavasti harjoittelua tänä keväänä. Vuosina 2009-2011 juoksin neljä maratonia parhaan ajan ollessa 3.57 (HCM 2011), sekä useita puolimaratoneja. Lonkka hajosi maaliskuun lopulla 2012, kun tein kovaa treeniä Tukholman maratonille. Tuli sitten pidettyä kaikki neljän vuoden pitämättä jätetyt lepopäivät kerralla. Myös psyyke oli sen verran kovilla ensin isojen treenimäärien ja sitten levon kanssa, että arvot menivät aika lailla uusiksi treenaamisen suhteen. Itseni kanssa aion kyllä kilpailla, mutta jotain rajaa tällä kertaa:

1) Harjoittelun on oltava kivaa.

2) Pitää pysyä terveenä sekä korvien välistä että muualta.

3) En tavoittele huipputuloksia, koska siinä menee sekä terveys että mukavuus, ja koska en ole lahjakas, moinen olisi turhaakin.

Miksi sitten triathlonia? En pysty tällä hetkellä juoksemaan kuin kymmenisen kilometriä, kunnes alkaa käydä polviin. Triathlon kuormittaa koko kehoa tasaisesti, ja aina on jotain harrastettavaa, vaikka tulisi vammoja. Oli taivaan lahja, että olin ehtinyt aloittaa uintitreenit ennen kuin lonkka hajosi, muuten olisin ollut tyhjän päällä, kun äkkiä en voinut edes kävellä! Tuohon aikaan vapaauinti oli vielä jotain ihan kamalaa, mutta kun olin kuukauden verran käynyt uimassa 3-4 kertaa viikossa, huomasin yllättäen sen napsahtaneen kohdalleen. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. 

Pyöräilemällä alle ja sitten juoksemalla saa harjoiteltua kestävyysjuoksua, vaikkei juoksumatka olisi pitkä. Pyöräilystä on sittemmin tullut suosikkini, myötätuuleen kiitäessä olo on kuin lentäisi! Ryhmäajoon koukutuin Forssan Suvi-illassa, jossa konkretisoitui peesissä ajamisen keveys. 

Tällä hetkellä suurimpana haasteena on yllättäen juoksu, jota en ole täysipainoisesti voinut harrastaa kohta puoleentoista vuoteen. Juoksuvauhtini on kuin etanalla, eikä asiaa yhtään auta muutama ylimääräinen kilo, joita levon aikana kertyi. Tarkoituksenani on vähitellen pidentää juoksumatkaa niin, että puolimaraton onnistuisi viimeistään ensi keväänä. Myös nopeutta pitäisi lisätä, mutta se on tällä hetkellä toisarvoista, ja onnistuu toki osin määrän lisäämisen ja painon putoamisen sivutuotteena. 

Miksi sitten ylipäätään harjoitella, kun se aiheuttaa ongelmia? Koska paisun kuin pullataikina, jos en liiku. Koska hyväkuntoisena jaksan paremmin töissä ja kotona. Koska itsetunto kohenee. Koska nautin tuulesta kasvoillani, maalaismaisemasta, kovasta vauhdista ja juoksun rytmistä. Koska treenikaverit ovat loistavia. Koska nautin kisatunnelmasta. Koska hengitän ja elän sitä vettä, maata ja ilmaa, jossa liikun. Siksi.